Ei ehdi bloggaamaankaan

Elokuva-ala on pysähtynyt. Kaikki aika menee spekuloidessa elokuvasäätiön tulevaa puheenjohtajaa ja toimitusjohtajan jatkoa.

Dokumentit ovat vanhanaikaisia, nurkkakuntaisia ja täysin turhia?

Dokumentaristi Virpi Suutari vastasi Helsingin Sanomien kysymykseen ”Suuntaako Lauri Kivisen Yle yhtiön voimavaroja oikeisiin kohteisiin?” näin:

Osittain kyllä, mutta laittaisin harkintaan kokonaisen kanavan lakkauttamisen, jos se on keino pelastaa Ylen arvokkain ydin: TV2:n ohjelmisto on enimmäkseen vanhanaikaista, nurkkakuntaista ja täysin turhaa.

Ei kai hän dokumenttielokuvaa tarkoittanut?

Elokuvateatterin kuolema

Helsingin Sanomat uutisoi Helsingin Bristol-elokuvateatterin lopettamisesta. Kun elokuvateatteri kuolee, se saa enemmän ystäviä kuin eläessään. Tätä todistavat HS.fi-uutiskommentit.

Bristol toimi elokuvateatterina vuokratiloissa. Vuokrasuhde on kaksipuolinen: on vuokranantaja, joka toivoo riittävää vuokratuloa ja on vuokralainen, joka toivoo tarpeisiinsa sopivaa tilaa ja maksukykyynsä suhteutettua vuokraa. Tarpeet eivät ole kohdanneet, koska elokuvateatteri on lopetettu.

Helsingin Sanomien uutiskommenteissa ovat salaliittoteoriat voimissaan. Jotain olisi pitänyt tehdä. Teatteriryrityksen vika.

Finnkino ei lopeta kannattavaa elokuvateatteria ja aivan varmasti se ei myöskään aja alas teatteria huvikseen. Miksi se niin tekisi? Liikeyritykset eivät toimi niin.

Olisin toivonut Bristolin säilyvän, mutta en käytä suruaikaani syyllisten etsimiseen, koska niitä ei ole. Ostan elokuvalipun ja menen Bristoliin elokuviin vielä kun se on mahdollista.

Elokuvateatterit säilyvät hengissä vain jos ihmiset menevät elokuviin. Ei millään muulla tavalla.

Valtiollista lyriikkaa

Valtion elokuvatarkastamon internetsivut on tehty palvelemaan lasten vanhempia. Ikärajatietokannasta löytyy elokuvan ikäraja ja myös ikärajan perustelut.

Perustelut eivät ole kovin yksityiskohtaisia johtuen siitä, että ikärajojen määrittelyjä ei tehdä laskutikulla millimetripaperille. Kokonaisuus ratkaisee.

Vaikka valtion sensuuriosaston johtaja pastori Paloheimo on tunnettu myös kirjallisesta harrastuneisuudestaan, eivät ikärajaperustelut tavallisesti yllä kaunokirjallisiin mittoihin tai tunnelmien maalailuun.

Poikkeus vahvistaa säännön, sanotaan.

Ikärajan perustelut Napapiirin sankarit -elokuvalle:

Komediassa poron lahtaaminen,
kertojaäänen pehmentämiä hirttäytymisiä,
ampumavälikohtaus ja sähköllä tainnuttamista.
Farssin konteksti
ja lämmin ja toiveikas kokonaisuus lieventää vaikutelmaa.

"Lämmin ja toiveikas kokonaisuus". Totta. Mainio elokuva. Tarkastamon lyyrisin sanakääntein määräämä K11-ikäraja on paikallaan.

Suomalainen elokuvakeskustelu Helsingin Sanomien tapaan

Helsingin Sanomien HS-raadilta kysyttiin, onko suomalainen fiktioelokuva tarpeeksi korkeatasoista menestyäkseen maailmalla. Raatilaisten pohdinnoista julkaistiin (24.9.2010) Jyrki Räikän kirjoittama puolen sivun juttu, jossa toimittaja totesi, että "Suomalaisen fiktioelokuvan tasosta on keskusteltu sen jälkeen, kun dokumentti Miesten vuoro nostettiin fiktioelokuvien ohi Suomen ehdokkaaksi Oscar-kisaan."

Pari päivää aikaisemmin, kun Miesten vuoro oli valittu ehdokkaaksi intoutui Veli-Pekka Lehtonen (21.9.2010) HS:n Näkökulma-kolumnissa* kirjoittamaan, että nyt fiktio saa kyytiä:

Suomalaiset fiktioelokuvan tekijät saivat märän rätin toistamiseen naamalleen viime viikolla, kun alan ammattilaisten raati valitsi dokumenttielokuvan edustamaan Suomea Oscar-kisaan.

Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokkari vei paikan, joka on vuosia kuulunut vain fiktioille.[--]

Jo elokuussa Miesten vuoro oli pessyt fiktioilla lattiaa, kun se valittiin ehdolle Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaksi.

Kolumnin jälkeen oli pari päivää hiljaista, kunnes Räikkä julisti HS-raati-jutussaan, että fiktioelokuvan tasosta on käyty ankaraa keskustelua.

Onko todellakin niin, että Veli-Pekka Lehtosen monologi Helsingin Sanomissa tarkoittaa suomalaisen fiktioelokuvan tasosta käytävää keskustelua?

*) Vaatii kirjautumisen HS-digilehteen

Eräänlainen työhaastattelu – fiktiota totta kai

Mies hakee N:n kaupungissa erääseen elokuva-alan vaikutusvaltaisinpaan pestiin. Kutsu työhaastatteluun tulee ja siihen sisältyy ennakkotehtävä. Hänen tulee lukea oheistettu elokuvakäsikirjoitus ja tehdä siitä analyysi tuotannon näkökulmasta. Mies tekee työtä käskettyä.

Haastattelussa on paikalla kaksi johtajaa, arvoisan tahon ylintä kermaa.

Työhaastattelussa miehelle annetaankin rooli näytelmässä: hänen pitää esittää hakemansa toimen haltijaa. Toinen johtajista esittää käsikirjoittajaa ja toinen haastattelija esittää tuottajaa.

Johtaja pistää käsikirjoittajan roolissaan kaiken kesäteatterikokemuksen peliin, viuhtoo käsiään ja huutaa maanisesti naama punaisena syljen ja hien pärskyessä – tulkinnassa on enemmän turkkaa kuin jurkkaa.

– Vuokra on maksamatta! Käsikirjoitukseen on saatava rahaa, että voi elää! Olen taiteilija, jota kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt! Tuottaja on jo elättänyt minua koko kesän! RAHAA ON SAATAVA!

Työnhakija yrittää asiallisesti palata käsikirjoitukseen, mutta johtajan intensiivinen karjuminen jatkuu keskeytyksettä. Hän on innoissaan roolistaan. Toinen ”haastattelija” on koko performanssin ajan mykkä ja ilmeetön.

Yhtäkkiä mesoaminen loppuu ja haastattelun ilmoitetaan olevan ohi.

– Voit poistua, mykkänä ollut johtaja mumisee.

– Mitenkäs tämän ennakkotehtävän kanssa, haastateltava kysyy hämmästyneenä, minulla on tässä pyydetyn ennakkotehtävän mukaisesti ranskalaisin viivoin ajatuksia käsikirjoituksen mahdollisuuksista tuotantoon?

– No voithan sä lukea ne ranskalaiset viivat, mutta vain ne, mykkä johtaja toteaa kyllästyneenä.

Vastuuvapauslauseke: Tekstin fiktiivisillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa – kuten heillä ei ole todellisuudessakaan.

— Uutinen 9.8.2010

— Uutinen 27.8.2010

Rosvot kiinni!

Yle uutisoi, että ”tunnettuja elokuvatuottajia Pekka ja Pamela Mandartia vastaan on nostettu syyte törkeästä velallisen epärehellisyydestä.”

Periaatteessa kaikki ovat syyttömiä, kunnes tuomioistuin syyllisiksi toteaa, muuta jos Mandartit ovat syyllisiä, niin on elokuva-alan kannalta hyvä, että he jäivät kiikkiin.

Sellaiset tuotantoyhtiöt, jotka epäreiluilla – ts. laittomilla – kilpailukeinoilla vääristävät kilpailua alalla, on saatava kuriin. Elokuvan puolella suhareita ei onneksi enää juuri ole, tv:n puolella elokuvatyöntekijöiden mukaan erilaista vesseliä tuntuu riittävän.

Elokuvatyöntekijät nurisevat äänekkäästi tuottajien toiminnasta erottelematta elokuva- ja tv-tuottajia, mutta tosiasia on, että elokuvapuolella ollaan hyvin siististi. Elokuvasäätiön käytäntöjäkin on muutettu Mandartien ajoista. Raportointivaatimukset ovat tiukat.

Tv-yhtiöitä taas ei kiinnosta pätkääkään, mitä heidän ostamiensa ohjelmien tuotannoissa tapahtuu: ne ostavat ohjelmia ja pääasia on, että tilattu tavara tulee.

Jos työntekijöillä on valitettavaa, niin yhteyttä ammattiliittoon ja oikeusprosessi käyntiin. Niin työelämässä toimitaan.

Rosvot kiinni! (Veikkovennamolaista värinää ääneen.)

Mikä 3D:ssä ärsyttää?

Leena Virtanen kirjoitti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Silmät ristissä” (vaatii kirjautumisen), että hänen liki- ja ikänäköisille sekä karsastaville silmille 3D ei sovi. 3D-lasit eivät pysy silmälasien päällä ja ne painavat liikaa.

Virtasen kuvaamat ongelmat johtuvat yleensä elokuvasta, eikä 3D:stä sinänsä. Huonosti tehdyn 3D:n katsominen voi olla tuskaista. Lasiongelma tulee aikaa myöten paranemaan, kunhan lasien mallivalikoima paranee. Erityisesti lastenlaseja kaivataan.

Virtanen ei ole käynyt pääkaupunkiseudun ulkopuolella 3D-elokuvissa: Dolbyn lasit ovat kevyemmät.

Tekniset ongelmat sikseen. Koko 3D ilmiönä tuntuu ärsyttävän kriitikkoja ja monia elokuvaentusiasteja (ks. esim. USA:n ykköskriitikko: vihaan 3D-ilmiötä elokuvissa). Mikä ärsyttää?

Vakavuuden puute. 3D ei ole vakavaa. Elokuva, joka ei suhtaudu vakavasti elokuvaan on rienausta. 3D on rienaa kaikkia elokuvia: se tekee elokuvasta sirkushuvia.

Elokuva on aina ollut myös sirkushuvia. Äänielokuvan tulosta oltiin huolissaan, värielokuvan tulosta oltiin huolissaan. Ja nyt 3D:stä, ties kuinka monetta kertaa.

Ottakaa ihan rauhallisesti. Ei 3D tartu muihin elokuviin. Huonoa elokuvaa ei pelasta ääni, ei väri, ei 3D. Ja hyvää elokuvaa ei pilaa ääni, väri tai 3D.

Kun Virtanen kirjoittaa, että ”elokuvabisnes käyttäytyy kuin nykyvanhemmat, joilla ei ole tarpeeksi aikaa paneutua lastensa todellisiin tarpeisiin.”, hän samalla paljastaa, että elokuvalla on aina oltava syvempi, korkeampi – ihmisyydessä kasvattava merkitys.

Se on tylsää.

Matti Apunen ei ole aina oikeassa

Vuonna 2001 neljän vuoden taloudellinen noususuhdanne on jäähtymässä. Hanke kansallisen elokuvateatteri rakentamisesta joutuu vastatuuleen. 270 miljoonan markan rakennusprojektille on katsottu tontti läheltä uutta Nykytaiteen museota ja arkkitehtikilpailu on julistettu.

Komissaari Erkki Liikanen on vahvin ehdokas Suomen seuraavaksi presidentiksi.

Pertti Pasasen tilalle suomalaisen junttikomiikan ja viihdevisailutehtailun johtavaksi nimeksi on noussut Timo Koivusalo. Suuria kansallisia spektaakkeliaiheita lämmitellään uudelleen: tekeillä ovat elokuvat kansalaissodasta, Sibeliuksesta ja Kekkosen salatusta elämästä.

Vantaan takametsiin ajettu Finnkino on myyty ruotsalaisille. Ensimmäiset anniskeluoikeudet elokuvateatteriin on myönnetty pari vuotta aiemmin Helsingin Bristolille ja Maximille. Finnkino on rakentanut uudet superteatterit Helsinkiin ja Tampereelle. 16 salin ja 32 peepshow-kopin muodostamat suurkompleksi Bio Daddy Helsingin Kaisaniemenkadulla rakennetaan kuitenkin huolimattomasti: vesi nousee saleihin ja keskeyttää Mollbergin Erno Paasilinna elokuvan esitykset.

Elokuvasäätiön kaksi vuotta virassa ollut toimitusjohtaja Klaus Heydemann yrittää rauhoitella keskustelua säätiön lakkauttamisesta kokonaan.

Viimeiset videokaupat kituuttelevat olemassaolonsa rajamailla.

Aki Kaurismäki ilmoittaa Berliinin elokuvajuhlilla lopettavansa elokuvanteon kyllästyneenä siihen, ettei hänen elokuviaan ymmärretä kotimaassa.

Elokuva-arkisto jatkaa kotimaisten elokuvien pelastamisprojektia: kriittisimpien listalla ovat Jörn Donnerin varhaistuotanto ja suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Tulitikkuja lainaamassa.

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali on kasvanut massatapahtumaksi, etnisten, seksuaalisten ja älyllisten vähemmistöjen yleisfoorumiksi, joka huipentuu liki kymmenen tuhannen koppalakin kulkueeseen läpi Helsingin keskustan. Tampereen lyhytelokuvajuhlat on lopetettu kaupungin vedettyä tukensa festivaalilta, samoin Sodankylän Midnight Sun -festivaali on kuihtunut pois, koska maailmasta ei enää löydy yli 90-vuotiaita ohjaajia, jotka kestäisivät koskimelonnan ja lavatanssien rasitukset.

Elokuvan miehiseen maailmaan kaivataan palavasti nuorta naisohjaajaa. Helsingin Sanomia syytetään siitä, että se tukahduttaa keskustelun ja nostaa esiin vain amerikkalaisia väkivaltaelokuvia. Edellisenä syksynä kankaille tullut uusintaversio Talvisodasta jakaa kansaa kahtia. Elokuva-arkisto esittää sen vastapainona Antti Tuurin ja Pekka Parikan klassikon (1989), joka saa hurmioituneen vastaanoton.

Näin ennusteli vuoden 2001 tilannetta Matti Apunen vuonna 1995 Elävän kuvan vuosikirjassa. Otsikkona oli ”Karvalakki silmillä on paha visioida – Lyhyt kurkistus suomalaisen elokuvan tulevaisuuteen”.

Matti Apunen ei ole aina oikeassa, mutta silti kaipaan elokuvakriitikko Matti Apusta.