Leena Virtanen kirjoitti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Silmät ristissä” (vaatii kirjautumisen), että hänen liki- ja ikänäköisille sekä karsastaville silmille 3D ei sovi. 3D-lasit eivät pysy silmälasien päällä ja ne painavat liikaa.
Virtasen kuvaamat ongelmat johtuvat yleensä elokuvasta, eikä 3D:stä sinänsä. Huonosti tehdyn 3D:n katsominen voi olla tuskaista. Lasiongelma tulee aikaa myöten paranemaan, kunhan lasien mallivalikoima paranee. Erityisesti lastenlaseja kaivataan.
Virtanen ei ole käynyt pääkaupunkiseudun ulkopuolella 3D-elokuvissa: Dolbyn lasit ovat kevyemmät.
Tekniset ongelmat sikseen. Koko 3D ilmiönä tuntuu ärsyttävän kriitikkoja ja monia elokuvaentusiasteja (ks. esim. USA:n ykköskriitikko: vihaan 3D-ilmiötä elokuvissa). Mikä ärsyttää?
Vakavuuden puute. 3D ei ole vakavaa. Elokuva, joka ei suhtaudu vakavasti elokuvaan on rienausta. 3D on rienaa kaikkia elokuvia: se tekee elokuvasta sirkushuvia.
Elokuva on aina ollut myös sirkushuvia. Äänielokuvan tulosta oltiin huolissaan, värielokuvan tulosta oltiin huolissaan. Ja nyt 3D:stä, ties kuinka monetta kertaa.
Ottakaa ihan rauhallisesti. Ei 3D tartu muihin elokuviin. Huonoa elokuvaa ei pelasta ääni, ei väri, ei 3D. Ja hyvää elokuvaa ei pilaa ääni, väri tai 3D.
Kun Virtanen kirjoittaa, että ”elokuvabisnes käyttäytyy kuin nykyvanhemmat, joilla ei ole tarpeeksi aikaa paneutua lastensa todellisiin tarpeisiin.”, hän samalla paljastaa, että elokuvalla on aina oltava syvempi, korkeampi – ihmisyydessä kasvattava merkitys.
Ottakaa ihan rauhallisesti. Ei 3D tartu muihin elokuviin. Huonoa elokuvaa ei pelasta ääni, ei väri, ei 3D. Ja hyvää elokuvaa ei pilaa ääni, väri tai 3D.
Kun Virtanen kirjoittaa, että ”elokuvabisnes käyttäytyy kuin nykyvanhemmat, joilla ei ole tarpeeksi aikaa paneutua lastensa todellisiin tarpeisiin.”, hän samalla paljastaa, että elokuvalla on aina oltava syvempi, korkeampi – ihmisyydessä kasvattava merkitys.
Se on tylsää.
