Mikä 3D:ssä ärsyttää?

Leena Virtanen kirjoitti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Silmät ristissä” (vaatii kirjautumisen), että hänen liki- ja ikänäköisille sekä karsastaville silmille 3D ei sovi. 3D-lasit eivät pysy silmälasien päällä ja ne painavat liikaa.

Virtasen kuvaamat ongelmat johtuvat yleensä elokuvasta, eikä 3D:stä sinänsä. Huonosti tehdyn 3D:n katsominen voi olla tuskaista. Lasiongelma tulee aikaa myöten paranemaan, kunhan lasien mallivalikoima paranee. Erityisesti lastenlaseja kaivataan.

Virtanen ei ole käynyt pääkaupunkiseudun ulkopuolella 3D-elokuvissa: Dolbyn lasit ovat kevyemmät.

Tekniset ongelmat sikseen. Koko 3D ilmiönä tuntuu ärsyttävän kriitikkoja ja monia elokuvaentusiasteja (ks. esim. USA:n ykköskriitikko: vihaan 3D-ilmiötä elokuvissa). Mikä ärsyttää?

Vakavuuden puute. 3D ei ole vakavaa. Elokuva, joka ei suhtaudu vakavasti elokuvaan on rienausta. 3D on rienaa kaikkia elokuvia: se tekee elokuvasta sirkushuvia.

Elokuva on aina ollut myös sirkushuvia. Äänielokuvan tulosta oltiin huolissaan, värielokuvan tulosta oltiin huolissaan. Ja nyt 3D:stä, ties kuinka monetta kertaa.

Ottakaa ihan rauhallisesti. Ei 3D tartu muihin elokuviin. Huonoa elokuvaa ei pelasta ääni, ei väri, ei 3D. Ja hyvää elokuvaa ei pilaa ääni, väri tai 3D.

Kun Virtanen kirjoittaa, että ”elokuvabisnes käyttäytyy kuin nykyvanhemmat, joilla ei ole tarpeeksi aikaa paneutua lastensa todellisiin tarpeisiin.”, hän samalla paljastaa, että elokuvalla on aina oltava syvempi, korkeampi – ihmisyydessä kasvattava merkitys.

Se on tylsää.

Matti Apunen ei ole aina oikeassa

Vuonna 2001 neljän vuoden taloudellinen noususuhdanne on jäähtymässä. Hanke kansallisen elokuvateatteri rakentamisesta joutuu vastatuuleen. 270 miljoonan markan rakennusprojektille on katsottu tontti läheltä uutta Nykytaiteen museota ja arkkitehtikilpailu on julistettu.

Komissaari Erkki Liikanen on vahvin ehdokas Suomen seuraavaksi presidentiksi.

Pertti Pasasen tilalle suomalaisen junttikomiikan ja viihdevisailutehtailun johtavaksi nimeksi on noussut Timo Koivusalo. Suuria kansallisia spektaakkeliaiheita lämmitellään uudelleen: tekeillä ovat elokuvat kansalaissodasta, Sibeliuksesta ja Kekkosen salatusta elämästä.

Vantaan takametsiin ajettu Finnkino on myyty ruotsalaisille. Ensimmäiset anniskeluoikeudet elokuvateatteriin on myönnetty pari vuotta aiemmin Helsingin Bristolille ja Maximille. Finnkino on rakentanut uudet superteatterit Helsinkiin ja Tampereelle. 16 salin ja 32 peepshow-kopin muodostamat suurkompleksi Bio Daddy Helsingin Kaisaniemenkadulla rakennetaan kuitenkin huolimattomasti: vesi nousee saleihin ja keskeyttää Mollbergin Erno Paasilinna elokuvan esitykset.

Elokuvasäätiön kaksi vuotta virassa ollut toimitusjohtaja Klaus Heydemann yrittää rauhoitella keskustelua säätiön lakkauttamisesta kokonaan.

Viimeiset videokaupat kituuttelevat olemassaolonsa rajamailla.

Aki Kaurismäki ilmoittaa Berliinin elokuvajuhlilla lopettavansa elokuvanteon kyllästyneenä siihen, ettei hänen elokuviaan ymmärretä kotimaassa.

Elokuva-arkisto jatkaa kotimaisten elokuvien pelastamisprojektia: kriittisimpien listalla ovat Jörn Donnerin varhaistuotanto ja suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Tulitikkuja lainaamassa.

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali on kasvanut massatapahtumaksi, etnisten, seksuaalisten ja älyllisten vähemmistöjen yleisfoorumiksi, joka huipentuu liki kymmenen tuhannen koppalakin kulkueeseen läpi Helsingin keskustan. Tampereen lyhytelokuvajuhlat on lopetettu kaupungin vedettyä tukensa festivaalilta, samoin Sodankylän Midnight Sun -festivaali on kuihtunut pois, koska maailmasta ei enää löydy yli 90-vuotiaita ohjaajia, jotka kestäisivät koskimelonnan ja lavatanssien rasitukset.

Elokuvan miehiseen maailmaan kaivataan palavasti nuorta naisohjaajaa. Helsingin Sanomia syytetään siitä, että se tukahduttaa keskustelun ja nostaa esiin vain amerikkalaisia väkivaltaelokuvia. Edellisenä syksynä kankaille tullut uusintaversio Talvisodasta jakaa kansaa kahtia. Elokuva-arkisto esittää sen vastapainona Antti Tuurin ja Pekka Parikan klassikon (1989), joka saa hurmioituneen vastaanoton.

Näin ennusteli vuoden 2001 tilannetta Matti Apunen vuonna 1995 Elävän kuvan vuosikirjassa. Otsikkona oli ”Karvalakki silmillä on paha visioida – Lyhyt kurkistus suomalaisen elokuvan tulevaisuuteen”.

Matti Apunen ei ole aina oikeassa, mutta silti kaipaan elokuvakriitikko Matti Apusta.

Emerituskriitikon mielikuvitus on rajaton

Helsingin Sanomien emerituskriitikko Mikael Fränti kirjoittaa Suomen hauskinta elokuva- ja tv-blogia Kino ja TV. Jos Filmihullun dementia-osasto perustaisi blogin tai edes tietäisi mikä se on, voitaisiin päästä yhtä huvittaviin tuloksiin.

Mielikuvitusta Fäntillä riittää. Mannerheim-elokuvan rahoituksen varmistamiseksi on Fräntin mielikuvituksessa Sanoma-konsernissa askarreltu ovela hämäysoperaatio.

Lehtitiedot kertovat, että Solar-Filmsin valmistelema ja Renny Harlinin ohjaamaksi nimetty Mannerheim-elokuva on maksanut jo 4 miljoonaa euroa. Kuvauksiin ei ole silti vielä päästy. Parin vuoden ajan tuotantoyhtiö on lähettänyt medialle tiedotteita, joissa kuvataan projektin edistymistä ja kerrotaan eri rahoittajien sitoutumisesta. Nyt laarissa pitäisi olla saksalaista rahaa, nyt Hjallis Harkimo on luvannut panostaa euroja elokuvaan. Kysymys lienee silmänkääntötempusta: Sanoma omistaa ison siivun Harkimon Hartwall Areenasta ja elokuvien suomalainen levitys- ja esitysmonopoli Finnkino kuuluu myös Sanomien yritysryppääseen. Harkimon tullessa mukaan, Finnkinon ei tarvitse olla suorasti rahoittamassa projektia, josta kuulemme varmasti väliaikatietoja elokuvasyksyn vauhdittuessa. (Kino ja TV, 6.8.2010).

Fränti, vaikka onkin työskennellyt Sanoma-konserniin kuuluvassa Helsingin Sanomissa, ei ymmärrä mitään konsernien toimintatavoista. Konsernin itsenäiset yksiköt eivät käytä aikaa – ja rahaa – kikkaillakseen kuvitteellista hyötyä konsernin toiselle yksikölle.

Sitä paitsi Finnkinolla ei ole levitysmonopolia, se nyt ainakin Fräntin pitäisi tietää. Kotimaisia elokuvia Finnkino ei levitä käytännössä lainkaan. Mannerheim-elokuvan levittäjä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Nordisk Film, joka omistaa osan Solar Filmsistä.

Mannerheim-elokuvasta tulee Suomessa valtava menestys elokuvateattereissa. Silti Finnkinolla ei varmasti ole mitään halua tai syytä osallistua Mannerheim-elokuvan rahoitukseen, koska rahoitamiseen liittyy etenkin näin isossa tuotannossa myös isoja riskejä. Saati kikkailla kabineteissa.

Fräntillä ei ole pienintäkään hajua siitä, miten yritykset toimivat. Mutta onhan se mukavaa, että eläkeläiskriitikoilla on eläkepäiviä piristäviä harrastuksia. Vilkas mielikuvituskin pitänee pirteänä.