Valtiollista lyriikkaa

Valtion elokuvatarkastamon internetsivut on tehty palvelemaan lasten vanhempia. Ikärajatietokannasta löytyy elokuvan ikäraja ja myös ikärajan perustelut.

Perustelut eivät ole kovin yksityiskohtaisia johtuen siitä, että ikärajojen määrittelyjä ei tehdä laskutikulla millimetripaperille. Kokonaisuus ratkaisee.

Vaikka valtion sensuuriosaston johtaja pastori Paloheimo on tunnettu myös kirjallisesta harrastuneisuudestaan, eivät ikärajaperustelut tavallisesti yllä kaunokirjallisiin mittoihin tai tunnelmien maalailuun.

Poikkeus vahvistaa säännön, sanotaan.

Ikärajan perustelut Napapiirin sankarit -elokuvalle:

Komediassa poron lahtaaminen,
kertojaäänen pehmentämiä hirttäytymisiä,
ampumavälikohtaus ja sähköllä tainnuttamista.
Farssin konteksti
ja lämmin ja toiveikas kokonaisuus lieventää vaikutelmaa.

"Lämmin ja toiveikas kokonaisuus". Totta. Mainio elokuva. Tarkastamon lyyrisin sanakääntein määräämä K11-ikäraja on paikallaan.

Suomalainen elokuvakeskustelu Helsingin Sanomien tapaan

Helsingin Sanomien HS-raadilta kysyttiin, onko suomalainen fiktioelokuva tarpeeksi korkeatasoista menestyäkseen maailmalla. Raatilaisten pohdinnoista julkaistiin (24.9.2010) Jyrki Räikän kirjoittama puolen sivun juttu, jossa toimittaja totesi, että "Suomalaisen fiktioelokuvan tasosta on keskusteltu sen jälkeen, kun dokumentti Miesten vuoro nostettiin fiktioelokuvien ohi Suomen ehdokkaaksi Oscar-kisaan."

Pari päivää aikaisemmin, kun Miesten vuoro oli valittu ehdokkaaksi intoutui Veli-Pekka Lehtonen (21.9.2010) HS:n Näkökulma-kolumnissa* kirjoittamaan, että nyt fiktio saa kyytiä:

Suomalaiset fiktioelokuvan tekijät saivat märän rätin toistamiseen naamalleen viime viikolla, kun alan ammattilaisten raati valitsi dokumenttielokuvan edustamaan Suomea Oscar-kisaan.

Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokkari vei paikan, joka on vuosia kuulunut vain fiktioille.[--]

Jo elokuussa Miesten vuoro oli pessyt fiktioilla lattiaa, kun se valittiin ehdolle Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaksi.

Kolumnin jälkeen oli pari päivää hiljaista, kunnes Räikkä julisti HS-raati-jutussaan, että fiktioelokuvan tasosta on käyty ankaraa keskustelua.

Onko todellakin niin, että Veli-Pekka Lehtosen monologi Helsingin Sanomissa tarkoittaa suomalaisen fiktioelokuvan tasosta käytävää keskustelua?

*) Vaatii kirjautumisen HS-digilehteen

Eräänlainen työhaastattelu – fiktiota totta kai

Mies hakee N:n kaupungissa erääseen elokuva-alan vaikutusvaltaisinpaan pestiin. Kutsu työhaastatteluun tulee ja siihen sisältyy ennakkotehtävä. Hänen tulee lukea oheistettu elokuvakäsikirjoitus ja tehdä siitä analyysi tuotannon näkökulmasta. Mies tekee työtä käskettyä.

Haastattelussa on paikalla kaksi johtajaa, arvoisan tahon ylintä kermaa.

Työhaastattelussa miehelle annetaankin rooli näytelmässä: hänen pitää esittää hakemansa toimen haltijaa. Toinen johtajista esittää käsikirjoittajaa ja toinen haastattelija esittää tuottajaa.

Johtaja pistää käsikirjoittajan roolissaan kaiken kesäteatterikokemuksen peliin, viuhtoo käsiään ja huutaa maanisesti naama punaisena syljen ja hien pärskyessä – tulkinnassa on enemmän turkkaa kuin jurkkaa.

– Vuokra on maksamatta! Käsikirjoitukseen on saatava rahaa, että voi elää! Olen taiteilija, jota kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt! Tuottaja on jo elättänyt minua koko kesän! RAHAA ON SAATAVA!

Työnhakija yrittää asiallisesti palata käsikirjoitukseen, mutta johtajan intensiivinen karjuminen jatkuu keskeytyksettä. Hän on innoissaan roolistaan. Toinen ”haastattelija” on koko performanssin ajan mykkä ja ilmeetön.

Yhtäkkiä mesoaminen loppuu ja haastattelun ilmoitetaan olevan ohi.

– Voit poistua, mykkänä ollut johtaja mumisee.

– Mitenkäs tämän ennakkotehtävän kanssa, haastateltava kysyy hämmästyneenä, minulla on tässä pyydetyn ennakkotehtävän mukaisesti ranskalaisin viivoin ajatuksia käsikirjoituksen mahdollisuuksista tuotantoon?

– No voithan sä lukea ne ranskalaiset viivat, mutta vain ne, mykkä johtaja toteaa kyllästyneenä.

Vastuuvapauslauseke: Tekstin fiktiivisillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa – kuten heillä ei ole todellisuudessakaan.

— Uutinen 9.8.2010

— Uutinen 27.8.2010

Rosvot kiinni!

Yle uutisoi, että ”tunnettuja elokuvatuottajia Pekka ja Pamela Mandartia vastaan on nostettu syyte törkeästä velallisen epärehellisyydestä.”

Periaatteessa kaikki ovat syyttömiä, kunnes tuomioistuin syyllisiksi toteaa, muuta jos Mandartit ovat syyllisiä, niin on elokuva-alan kannalta hyvä, että he jäivät kiikkiin.

Sellaiset tuotantoyhtiöt, jotka epäreiluilla – ts. laittomilla – kilpailukeinoilla vääristävät kilpailua alalla, on saatava kuriin. Elokuvan puolella suhareita ei onneksi enää juuri ole, tv:n puolella elokuvatyöntekijöiden mukaan erilaista vesseliä tuntuu riittävän.

Elokuvatyöntekijät nurisevat äänekkäästi tuottajien toiminnasta erottelematta elokuva- ja tv-tuottajia, mutta tosiasia on, että elokuvapuolella ollaan hyvin siististi. Elokuvasäätiön käytäntöjäkin on muutettu Mandartien ajoista. Raportointivaatimukset ovat tiukat.

Tv-yhtiöitä taas ei kiinnosta pätkääkään, mitä heidän ostamiensa ohjelmien tuotannoissa tapahtuu: ne ostavat ohjelmia ja pääasia on, että tilattu tavara tulee.

Jos työntekijöillä on valitettavaa, niin yhteyttä ammattiliittoon ja oikeusprosessi käyntiin. Niin työelämässä toimitaan.

Rosvot kiinni! (Veikkovennamolaista värinää ääneen.)

Mikä 3D:ssä ärsyttää?

Leena Virtanen kirjoitti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Silmät ristissä” (vaatii kirjautumisen), että hänen liki- ja ikänäköisille sekä karsastaville silmille 3D ei sovi. 3D-lasit eivät pysy silmälasien päällä ja ne painavat liikaa.

Virtasen kuvaamat ongelmat johtuvat yleensä elokuvasta, eikä 3D:stä sinänsä. Huonosti tehdyn 3D:n katsominen voi olla tuskaista. Lasiongelma tulee aikaa myöten paranemaan, kunhan lasien mallivalikoima paranee. Erityisesti lastenlaseja kaivataan.

Virtanen ei ole käynyt pääkaupunkiseudun ulkopuolella 3D-elokuvissa: Dolbyn lasit ovat kevyemmät.

Tekniset ongelmat sikseen. Koko 3D ilmiönä tuntuu ärsyttävän kriitikkoja ja monia elokuvaentusiasteja (ks. esim. USA:n ykköskriitikko: vihaan 3D-ilmiötä elokuvissa). Mikä ärsyttää?

Vakavuuden puute. 3D ei ole vakavaa. Elokuva, joka ei suhtaudu vakavasti elokuvaan on rienausta. 3D on rienaa kaikkia elokuvia: se tekee elokuvasta sirkushuvia.

Elokuva on aina ollut myös sirkushuvia. Äänielokuvan tulosta oltiin huolissaan, värielokuvan tulosta oltiin huolissaan. Ja nyt 3D:stä, ties kuinka monetta kertaa.

Ottakaa ihan rauhallisesti. Ei 3D tartu muihin elokuviin. Huonoa elokuvaa ei pelasta ääni, ei väri, ei 3D. Ja hyvää elokuvaa ei pilaa ääni, väri tai 3D.

Kun Virtanen kirjoittaa, että ”elokuvabisnes käyttäytyy kuin nykyvanhemmat, joilla ei ole tarpeeksi aikaa paneutua lastensa todellisiin tarpeisiin.”, hän samalla paljastaa, että elokuvalla on aina oltava syvempi, korkeampi – ihmisyydessä kasvattava merkitys.

Se on tylsää.

Matti Apunen ei ole aina oikeassa

Vuonna 2001 neljän vuoden taloudellinen noususuhdanne on jäähtymässä. Hanke kansallisen elokuvateatteri rakentamisesta joutuu vastatuuleen. 270 miljoonan markan rakennusprojektille on katsottu tontti läheltä uutta Nykytaiteen museota ja arkkitehtikilpailu on julistettu.

Komissaari Erkki Liikanen on vahvin ehdokas Suomen seuraavaksi presidentiksi.

Pertti Pasasen tilalle suomalaisen junttikomiikan ja viihdevisailutehtailun johtavaksi nimeksi on noussut Timo Koivusalo. Suuria kansallisia spektaakkeliaiheita lämmitellään uudelleen: tekeillä ovat elokuvat kansalaissodasta, Sibeliuksesta ja Kekkosen salatusta elämästä.

Vantaan takametsiin ajettu Finnkino on myyty ruotsalaisille. Ensimmäiset anniskeluoikeudet elokuvateatteriin on myönnetty pari vuotta aiemmin Helsingin Bristolille ja Maximille. Finnkino on rakentanut uudet superteatterit Helsinkiin ja Tampereelle. 16 salin ja 32 peepshow-kopin muodostamat suurkompleksi Bio Daddy Helsingin Kaisaniemenkadulla rakennetaan kuitenkin huolimattomasti: vesi nousee saleihin ja keskeyttää Mollbergin Erno Paasilinna elokuvan esitykset.

Elokuvasäätiön kaksi vuotta virassa ollut toimitusjohtaja Klaus Heydemann yrittää rauhoitella keskustelua säätiön lakkauttamisesta kokonaan.

Viimeiset videokaupat kituuttelevat olemassaolonsa rajamailla.

Aki Kaurismäki ilmoittaa Berliinin elokuvajuhlilla lopettavansa elokuvanteon kyllästyneenä siihen, ettei hänen elokuviaan ymmärretä kotimaassa.

Elokuva-arkisto jatkaa kotimaisten elokuvien pelastamisprojektia: kriittisimpien listalla ovat Jörn Donnerin varhaistuotanto ja suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Tulitikkuja lainaamassa.

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali on kasvanut massatapahtumaksi, etnisten, seksuaalisten ja älyllisten vähemmistöjen yleisfoorumiksi, joka huipentuu liki kymmenen tuhannen koppalakin kulkueeseen läpi Helsingin keskustan. Tampereen lyhytelokuvajuhlat on lopetettu kaupungin vedettyä tukensa festivaalilta, samoin Sodankylän Midnight Sun -festivaali on kuihtunut pois, koska maailmasta ei enää löydy yli 90-vuotiaita ohjaajia, jotka kestäisivät koskimelonnan ja lavatanssien rasitukset.

Elokuvan miehiseen maailmaan kaivataan palavasti nuorta naisohjaajaa. Helsingin Sanomia syytetään siitä, että se tukahduttaa keskustelun ja nostaa esiin vain amerikkalaisia väkivaltaelokuvia. Edellisenä syksynä kankaille tullut uusintaversio Talvisodasta jakaa kansaa kahtia. Elokuva-arkisto esittää sen vastapainona Antti Tuurin ja Pekka Parikan klassikon (1989), joka saa hurmioituneen vastaanoton.

Näin ennusteli vuoden 2001 tilannetta Matti Apunen vuonna 1995 Elävän kuvan vuosikirjassa. Otsikkona oli ”Karvalakki silmillä on paha visioida – Lyhyt kurkistus suomalaisen elokuvan tulevaisuuteen”.

Matti Apunen ei ole aina oikeassa, mutta silti kaipaan elokuvakriitikko Matti Apusta.

Emerituskriitikon mielikuvitus on rajaton

Helsingin Sanomien emerituskriitikko Mikael Fränti kirjoittaa Suomen hauskinta elokuva- ja tv-blogia Kino ja TV. Jos Filmihullun dementia-osasto perustaisi blogin tai edes tietäisi mikä se on, voitaisiin päästä yhtä huvittaviin tuloksiin.

Mielikuvitusta Fäntillä riittää. Mannerheim-elokuvan rahoituksen varmistamiseksi on Fräntin mielikuvituksessa Sanoma-konsernissa askarreltu ovela hämäysoperaatio.

Lehtitiedot kertovat, että Solar-Filmsin valmistelema ja Renny Harlinin ohjaamaksi nimetty Mannerheim-elokuva on maksanut jo 4 miljoonaa euroa. Kuvauksiin ei ole silti vielä päästy. Parin vuoden ajan tuotantoyhtiö on lähettänyt medialle tiedotteita, joissa kuvataan projektin edistymistä ja kerrotaan eri rahoittajien sitoutumisesta. Nyt laarissa pitäisi olla saksalaista rahaa, nyt Hjallis Harkimo on luvannut panostaa euroja elokuvaan. Kysymys lienee silmänkääntötempusta: Sanoma omistaa ison siivun Harkimon Hartwall Areenasta ja elokuvien suomalainen levitys- ja esitysmonopoli Finnkino kuuluu myös Sanomien yritysryppääseen. Harkimon tullessa mukaan, Finnkinon ei tarvitse olla suorasti rahoittamassa projektia, josta kuulemme varmasti väliaikatietoja elokuvasyksyn vauhdittuessa. (Kino ja TV, 6.8.2010).

Fränti, vaikka onkin työskennellyt Sanoma-konserniin kuuluvassa Helsingin Sanomissa, ei ymmärrä mitään konsernien toimintatavoista. Konsernin itsenäiset yksiköt eivät käytä aikaa – ja rahaa – kikkaillakseen kuvitteellista hyötyä konsernin toiselle yksikölle.

Sitä paitsi Finnkinolla ei ole levitysmonopolia, se nyt ainakin Fräntin pitäisi tietää. Kotimaisia elokuvia Finnkino ei levitä käytännössä lainkaan. Mannerheim-elokuvan levittäjä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Nordisk Film, joka omistaa osan Solar Filmsistä.

Mannerheim-elokuvasta tulee Suomessa valtava menestys elokuvateattereissa. Silti Finnkinolla ei varmasti ole mitään halua tai syytä osallistua Mannerheim-elokuvan rahoitukseen, koska rahoitamiseen liittyy etenkin näin isossa tuotannossa myös isoja riskejä. Saati kikkailla kabineteissa.

Fräntillä ei ole pienintäkään hajua siitä, miten yritykset toimivat. Mutta onhan se mukavaa, että eläkeläiskriitikoilla on eläkepäiviä piristäviä harrastuksia. Vilkas mielikuvituskin pitänee pirteänä.

Kotimaisen elokuvan markkinoinnista

Elokuvaohjaaja Saara Saarela pohti Ylen blogissaan kesäkuun loppupuolella, osataanko kotimaista elokuvaa markkinoida.

Kotimaisen teatterielokuvan markkinoinnista Saarela löysi neljä ongelmaa:

• Kotimaisen teatterielokuvan markkinointi on ”lasten kengissä” – siihen ei satsata kun ei ole rahaa. Tai vain harva osaa sitä markkinoida. 
• Suomessa ei ole yhtään vain elokuviin keskittynyttä mainostoimistoa tai pr-yhtiötä. 
• Elokuvan markkinointi tuntuu olevan aina vähän kuin pakkopullaa, hyväntekeväisyyttä tai halvemmalla tehtyä kuin ”oikea markkinointi”.
• Elokuvan markkinointi tuntuu kangistuneen yhtä lailla kun elokuvan kielikin, ei ota riskejä, ei voida kokeilla mitään uutta koska ei tiedetä miten se sitten menisi läpi.

On selvää, että markkinointiresurssien puute vaikuttaa kotimaisen elokuvan markkinointiin. Markkinointibudjetit kotimaisella elokuvalla tai indie-elokuvalla ovat valtavan paljon pienemmät kuin Hollywood-studioiden blockbustereilla.

Osaamisen puutetta ei ole. Samat levitysyhtiöiden ammattilaiset kun markkinoivat niin kotimaista kuin ulkomaistakin elokuvaa. Heidän ammattitaitonsa pysyy samana, oli markkinoitavana sitten Harry Potter tai Haarautuvan rakkauden talo (tiedän, että esimerkkielokuvat ovat eri levitysyhtiöiden markkinoimia).

Suomessa ei ole vain elokuviin keskittyneitä markkinointitoimistoja, koska niitä ei juuri tarvita. Meillä tuotetaan niin vähän elokuvia, ettei täysipäiväinen leffamarkkinointi ole käytännössä levitysyhtiöiden ulkopuolella mahdollista tai järkevää. Sen sijaan muutamat tuotantoyhtiöt hoitavat itse markkinoinnin – hyvänä esimerkkinä Solar Films, joka tuntuu onnistuvat millaisen elokuvan markkinoinnissa tahansa.

Kotimaisen elokuvan markkinoinnissa rahan puute näkyy selvimmin teasereissa ja  trailereissa. Vähäisen elokuvamäärän vuoksi meille ei ole voinut syntyä ammattimaisia traileritehtaita. Joka ikiselle Hollywoodin studion tuottamalle elokuvalle tehdään lukuisia trailereita ja niistä valitaan sopivat kulloiseenkin tarpeeseen. Kaikkia valmistuneita trailereita ei edes käytetä.

Tällaiseen ylellisyyteen ei Suomessa ole varaa. Jos oikein huonosti käy, elokuvan ohjaaja tekee meillä trailerin ilman minkäänlaista markkinointinäkemystä tai trailerin leikkaustaitoa. Ja jos käy todella huonosti, ohjaajan visio trailerista tai muusta markkinoinnista voi suorastaan haitata elokuvan myymistä yleisölle. Markkinointi kannattaa jättää ammattilaisille.

Kotimaisen elokuvan markkinointi ei todellakaan ole ”pakkopullaa”. Levitysyhtiöt ovat yrityksiä, eikä yrityksillä ole varaa levittää sellaisia elokuvia, joiden ei uskota tuovan vähintään omiaan takaisin, joten myös markkinointiin satsataan kaikki, mitä järkevästi on satsattavissa. Niiden levittäjien määrä, jotka eivät toimi yritysten tavoin on laskettavissa yhden käden etusormella.

Mikäli elokuvan menestyspotentiaali on pieni, on markkinointibudjetinkin oltava maltillinen. Tekijöiden toiveet unelmamarkkinointisatsauksista eivät aina ole samassa linjassa levitysyhtiön usein tylyjen arvioiden kanssa elokuvan menestymismahdollisuuksista. Kuollutta hevosta ei saa henkiin vaikka sitä tekohengittäisi koripallojoukkueellinen isoja miehiä. Mutta jos elokuva lähtee liitoon, menestystä voi vielä kasvattaa lisäämällä panostuksia markkinointiin.

Ilman elokuvasäätiön markkinointi- ja levitystukea kotimaisten teatterielokuvien markkinointibudjetit olisivat todella pieniä. Elokuvasäätiö voi myöntää tukea enintään 50 % kustannuksista, kuitenkin enintään 80 000 euroa. Harvan kotimaisen elokuvan markkinointibudjetti päätyy 160 000 euroon. Valitettavasti markkinointituen päätökset tehdään myöhään, säätiössä kun halutaan katsoa valmis elokuva ennen tukipäätöstä ja lopullinen tukisummakin vahvistetaan vasta tässä vaiheessa. Markkinoinnin aloittaminen ja todellinen budjetointi pitäisi aloittaa jo aikaisemmin.

Saarela kirjoittaa, että ”Elokuvan markkinointi tuntuu kangistuneen yhtä lailla kun elokuvan kielikin, ei ota riskejä, ei voida kokeilla mitään uutta koska ei tiedetä miten se sitten menisi läpi”. Tämä ei voi olla totta! Elokuvan markkinoinnin ammattilaiset saavat – hattu kourassa – kuunnella useissa tapaamisissa elokuvasäätiön markkinoinnin huippuammattilaisilta, millaisia elokuvanjulisteiden tulisi olla ja missä sanomalehdissä ilmoituksia tulisi julkaista ja millä valtakunnallisella tv-kanavalla mainoksia tulisi näyttää.

Eihän tämä voi kangistaa, eihän?

Kiitos Yle!

Yle Draaman päällikkö Pekka Ruohoranta tunnustaa blogissaan, että Yle on kaunistellut taloustilannettaan pihtaamalla ostamiensa indie-tuotantojen esittämisessä. Varastot ovat pullollaan tavaraa - ja siksi kotimaisten elokuvien ostoja vähennetään.

Eikä tässä vielä kaikki. Kotimaisen elokuvatuotannon suurin ostaja - lyhytelokuvien ja dokumenttien osalta erityisesti - vääntää vielä indie-yhtiöiden kättä selän taakse ja työntää jäätelötötteröin housuihin, kuin ala-asteen fyysisesti kehittynein teini: Jatkossa yleläisiä pitää ottaa tuotantoihin mukaan.

Kiitos Yle, reilusta pelistä!